so you think you can dance

aloitin eilen tanssitunnit.

vertailin tietysti ekaks kaks viikkoa eri tanssikoulujen tarjontaa, enkä ollut tyytyväinen oikein mihinkään. kaikki tunnit oli joko maanantaina tai keskiviikkona puoli yhdeksästä kymmeneen. sen verran hyvin tunnen kuitenkin itseni, että tiedän olevani liian väsynyt lähtemään minnekään kahdeksalta illalla koulupäivänä. varsinkaan, kun tiistaisin ja torstaisin täytyy herätä tosi aikaisin (saaralle: ei tosin niin aikaisin kuin sun - mutta opiskelijamielessä), jos pääsen portugalin alkeiskurssille. lisäks kaikki koulut tuntui olevan tyhmän matkan päässä. sitten tärppäsi. tanssikoulu kopetzky järjestää 20 iltaa kestävän tanssikurssin sinkuille (eli tanssimaan pääsee ilman omaa pariakin) perjantai-iltaisin. perjantaisin mulla ei pitäis olla koulua ja lauantaina saa nukkua pitkään. lisäks pääsen yhdellä bussilla melkein ovelta ovelle.

eilen mulla oli koko päivän perhosia vatsassa - sama tunne kuin aina ekana koulupäivänä. tanssikoulu on ihan ostoskatu mariahilferstrassen lähellä, vanhan rakennuksen toisessa kerroksessa (tai no, wienin mittapuussa talo on suht uusi ja kerroskin on parterre). en ollut uskoa silmiäni, kun astuin sisään. tanssikoulu on yhtä tunkkainen (tai oikeastaan tunkkaisempi, sillä siellä ei ole yhtä suuria ikkunoita ja paljon vähemmän peilejä) kuin elokuvassa Shall we dance?, jossa Jennifer Lopez tutustuttaa Richard Geren tanssin saloihin (ja joka tuli muuten täällä jouluna telkkarista). Koulun vastaanotto on samalla baari, josta voi tauolla ostaa juotavaa ja käydä tupakalla (todellakin! wienin ja itävallan tupakointikäytäntö jaksaa hämmästyttää yhä uudelleen), sekä baari että tanssisali on sisustettu 60-luvulla sinä aikana, jolloin tunkkaiset värit oli in. ja tanssisalin katossa roikkui joulukoristeita (taisi olla niin elokuvassakin, ehkä se kuuluu joka tanssikoulun imagoon).

meille annettiin lupa mennä katsomaan edellisen ryhmän harjoituksia ennen tunnin alkua, koska ryhmä on jo "erittäin edistyneiden" ryhmä. erittäin edistyneitä oli vain muutama pari, jotka harjoittelivat cha chata. tai cha chan pölkkyversiota. itävaltalaiset on ainakin yhtä jäykkiä kuin suomalaiset, mutta että erittäin edistyneiden ryhmässäkään ei saada lanteita liikkeelle tunteista puhumattakaan...

meitä opettaa itse herra kopetzky, harmaantunut pieni Persoona isolla peellä, joka puhuu mielellään paljon. me koostumme pääosin keski-ikäisistä naisista, pari nuorempaa naista ja yksi mies tuovat vähän vaihtelua. hain heti turvaa toisesta suunnilleen ikäisestäni tytöstä.

yllättävää oli, kuinka paljon me istuttiin tanssitunnilla. me istuttiin, kun herra kopetzky näytti askeleita, me istuttiin, kunnes "erittäin edistyneiden" ryhmän miehet haki meitä tanssimaan, ja me istuttiin, jos miehet ei riittäny. mä en tykännyt istua, joten aina kun olisin joutunut jäämään sienäruusuksi hain toista naista tanssimaan. osaan kuulemma viedä hyvin.

vähemmän yllättävää oli, että eka tanssi oli valssi. sitten tanssittiin wienin valssia, jossa pää meni ihan pyörälle. lopuksi opeteltiin vielä muutama askel rumbaa, kun herra kopetzky oli saanut kertomuksensa new orleansista ja sen torakoista päätökseen. mulla oli tosi kivaa, vaikken vielä ihan hirveästi uutta oppinutkaan. vähän jäi harmittaan, että askeleiden ottamisesta (eli astutaanko päkiällä, kannalla vai koko jalalla) tai painonsiirrosta ei ollu mitään puhetta. ehkä ens kerralla sitten. musiikki oli myös vanhaa ja mun makuun hieman turhan discohenkistä. luulen, että herra kopetzky yrittää olla cool, mutta saksankielinen versio paloma blancasta ei vastaa mun käsitystäni sensuellista rumbasta sitten millään ja on aikas pirun kaukana nuorekkuudesta. tjeu. toisaalta musiikki vain lisäsi tunnin hauskuutta melkein hulvattomuuden rajalle.

kävi ilmi, että uusi tuttavuuteni asuu samalla suunnalla, joten tulimme yhtä matkaa bussilla kotiin.

maanantaina me mennään haraldin kanssa ilmaiselle lindy hopin koetunnille toiseen tanssikouluun. sain ylipuhuttua sen just ja just, ja nyt se sitten odottaa kauhulla maanantaita. mä puolestani olen aivan innoissani.